MM-kisat: Viisi asiaa, joista ottaa oppia Leijonien kultahuuman keskellä

MM-kisat: Viisi asiaa, joista ottaa oppia Leijonien kultahuuman keskellä

Leijonien tarina on ikimuistoinen, mutta kaikkien sen ympärillä olevien asioiden ei olisi tarvinnut olla niin. Tässä viisi asiaa, joista voisi ottaa opiksi.

5. Häviäjää voisi kohdella reilummin

Tämä ei sinänsä ole linjassa muiden kohtien kanssa, sillä tämä kaatuu vain ja ainoastaan IIHF:n niskaan, mutta koska tänäkin vuonna parannettavaa näytti olevan, niin mainitaan se tässä.

Olen jo vuosikausia ihmetellyt, että miksi juuri kaikkensa antaneen, mutta kirvelevän tappion kärsineen joukkueen tulisi seistä kentällä sekuntiakaan enempää kuin on pakko? Saavatko kisajärjestäjät jotain sadistista nautintoa jälkikäteen katsoessaan niitä vaivaannuttavia valokuvia, joissa joku väsynyt liiton viskaali jakaa keskinkertaista rannekelloa pelaajalle, joka paljon mieluummin olisi vaikka siivoamassa hallin vessoja kuin seisomassa siinä punaisella matolla juuri sillä hetkellä?

Siitä oli sentään opittu, että Kanada päästettiin jäältä pois heti kansallislaulun jälkeen, mutta sekin on vielä aivan liian pitkään. Tässä on realistinen ehdotukseni oikeaksi protokollaksi.

Heti, kun se pelin päätyttyä vain on mahdollista, niin joukkueet siniviivoille. Koska IIHF:n sadistit tarvitsevat kuvansa ja sponsorin on saatava näkyvyytensä, niin pakolliset ottelunjälkeisseremoniat eivät ole mihinkään lähdössä, ne pitää vain sietää. Mutta sitten kiristetään ruuvia, eli jaetaan hopeajoukkueelle mitalit ja heti, kun pelaaja on mitalinsa saanut, hän lähtee kättelemään vastustajajoukkueen ja joko lähtee vapaaehtoiselle kunniakierrokselle kiittämään yleisöä tai painaa siitä suoraan pukukoppiin. Sen jälkeen häviäjät saavat nuolla haavojaan rauhassa ja jää kuuluu yksinomaan voittajille.

4. Oleelliseen keskittyminen olisi suotavaa

Tällä tarkoitan tätä jokavuotista vatvomista ja vaahtoamista siitä, että ketkä joukkueessa eivät tule pelaamaan. Varsinkin nyt maksukorttiaikana paljon parempaa yleisönpalvelua olisi keskittyminen itse joukkueeseen ja sen tutuksi tekemiseen. Etenkin tällaisena vuonna, kun joukkueessa on paljon ensikertalaisia.

Nämä ainaiset NHL-suuvaahtobileet edistävät vain kolmea asiaa.

1) Ne ruokkivat typerää käsitystä jostain iänikuisesta kunniavelasta, jota mukamas nyt verisesti loukataan jäämällä kotiin, vaikka sille on aina pätevä syy miksi pelaaja x ei kisoihin lähde.

2) Ne luovat tarpeetonta jännitettä median ja joukkueenjohdon välille, joka näkyy ulospäin ja antaa väärää kuvaa toimijoista. On vaikea kuvitella, että Jukka Jalonen olisi niin varautuneen ja yrmeän oloinen ukko, ellei hän joutuisi joka ikinen vuosi kyllästymään samaan asiaan.

3) Ne luovat yleisölle vääristyneen kuvan joukkueesta ja sen kyvyistä. Pitää kuitenkin muistaa, että MM-Leijonien ympärillä käytävää keskustelua seuraa paljon useampi ja paljon suppeammalla otannalla lajia seuraava yleisön edustaja kuin vaikkapa liigakauden aikana.

Paljon hyödyllisempää olisi vaikka kertoa Leijonien pelin perusperiaatteista, jotta katsoja voisi telkkaria tuijottaessaan kokea myös oivalluksen hetkiä, jotka syventävät kokemusta. Näin on suomalaisissa jalkapallolähetyksissä sekä -kirjoittelusssa tehty jo vuosikausia. Tai jos siihen ei riitä kompetenssi, niin tarinankertojille tällainen nimetön joukkue on mitä herkullisinta maaperää.

3. Liitto voisi helposti kontrolloida keskustelua

Tämä on jatkoa edelliseen kohtaan. Suomessa urheilutoimijat saavat jostain syystä aggressiivisia näppylöitä avoimuudesta. Koska klikkipaineiden keskellä sortumista välttelevät toimittajat tuskin lakkaavat luomasta kohua ja porua epäoleellisten asioiden ympärille, niin kiekkoliitolla olisi kaikki välineet käytössään keskustelun suitsimiselle.

Tähän olisi todella simppeli ratkaisu. Leirityksen alussa julkaistaan leirille tulevien nimilista ja siihen päälle listat kaikista KHL- ja NHL-pelaajista, joiden nimiä ei leiriryhmästä löydy ja jokaisen nimen kohdalle yksi kuudesta vaihtoehdosta:

1) ”Pelaajan pelit jatkuvat, asiaan palataan, kun pelikausi on päättynyt”

2) ”Pelaaja jättää kisat väliin sopimusasioiden vuoksi”

3) ”Pelaaja jättää kisat väliin loukkaantumisen vuoksi”

4) ”Pelaaja jättää kisat väliin henkilökohtaisten syiden vuoksi”

5) ”Pelaaja ei ole vielä tehnyt päätöstä kisojen suhteen”

6) ”Pelaaja ei tällä kertaa kuulu joukkueenjohdon suunnitelmiin”

Leirityksen edetessä listaa sitten päivitettäisiin tarpeen mukaan. Toki tuokin toki jättäisi vielä oven auki sille, että tarkennuksia kysyttäisiin vielä GM:ltä ja valmennukselta. Olen hyväksynyt sen, ettei ummehtunutta toimintakulttuuria uudistettaessa yleensä aleta kuitenkaan liikoja kerralla ahnehtimaan, joten tyytyisin tähänkin. Ja tämäkin olisi jo massiivinen askel eteenpäin.

2. Julistaminen on puupäistä touhua

Josko neljäs kerta toden sanoisi? Tämä nyt on modernien MM-kisojen aikana (lasken siis modernin ajan alkaneen vuonna 1992, jolloin kisoissa alettiin pelaamaan pudotuspelejä) neljäs kerta, kun joukkue on kaikkien aikojen huonoin. Joka ikinen kerta, kun poikittaista ollaan lähdetty antamaan, on kisoista tullut jalometallia, eli kolme hopeaa (1992, 1998 ja 2014)  ja tämän kevään sensaatiomestaruus.

Realismissa ei ole mitään pahaa, eikä tämän kevään joukkueelta ollutkaan mitään syytä odottaa nyt nähdyn kaltaista venymistä. Mutta kategorinen ennakkolyttääminen ja amerikkalaistyyppisten äärimmäisten ”hot take”-ennustusten tekeminen syö vain asiantuntijoiden uskottavuutta ja on epäreilua joukkuetta kohtaan.

Lisäksi olisi jo aika oppia muutama asia Suomen kiekko- ja MM-kisakulttuurista. Tämän kevään ihmejoukkueen pitäisi viimeistään osoittaa se, että kovimmissa liigoissa pelaavien takana on edelleen laadukas katras pelaajia, joista voi rakentaa voittavan joukkueen.

Vuodesta 1992 lähtien Leijonien taival on myös jatkunut poikkeuksetta vähintään puolivälieriin, minkä pitäisi kertoa unisimmallekin, että Suomi osaa turnauspelaamisen salat. Kisoihin valmistautuminen on prosessi, jonka suomalaiset valmentajat osaavat ja se kantaa hedelmää myös niinä vuosina, kun Suomi ei saa parhaita pelaajiaan mukaan, kuten nyt.

Ja piditpä Juhani Tammisesta tai et, niin hänen tuttu mantransa ”win the right games” pitää paikkaansa. Alkusarjasta on kerättävä niin paljon pisteitä, että pääsee puolivälieriin ja jos puolivälierän voittaa, onkin yhtäkkiä taivas auki ja huonoimmilaankin turnaus päättyy peliin, jonka voittaja saa killuttimen kaulaansa.

Suomalaisten kiekkomeedioiden muotilauseeksi on viimeisen kymmenen vuoden aikana muodostunut ”tämä on pelaajien peli.” No, mitä jos antaisitte pelaajien vaikka pelatakin muutaman pelin ennen kuin alatte sieltä norsunluutornistanne huutelemaan?

1. Mikä on MM-kisojen ja Leijonien todellinen merkitys

On aivan turha haaskata aikaansa siihen, että keuhkotaan ilmoille jotain abstraktioita kisojen tasosta tai siitä onko niitä aiheellista kutsua maailmanmestaruuskisoiksi, kun mukana ei ole sitä ja tätä ja tuota ja höpölöpönönnönnöö.

Koko kansan suulla puhuminen on ylimielistä ja yritän viimeiseen asti välttää kertomasta ja yleistämästä, että mikä kansaa kiinnostaa ja mikä ei. Mutta sen uskaltaa sanoa, että jos elämme maassa, jossa junioreiden, naisten ja miesten MM-kiekko saa keskimäärin hieman alle puolet kansasta naulittua tv-ruudun ääreen, niin pidämme kansana jääkiekosta.

Jostain syystä se on laji, johon Suomi tuntee vetoa. Kenties juuri sen vauhdin ja vaaran tunteen vuoksi, en tiedä. Mutta suurta osaa kansasta se selvästi liikuttaa. Olkoon vaikka sitten sulka Kalervo Kummolan ja muiden jääkiekkokauppiaiden hattuun se, että MM-kisat ovat niin iso juttu Suomessa, mutta kisojen tavoittavuus on fakta.

Aikana, jolloin maassa on valtavasti poliittista vastakkainasettelua, joka kaivaa syviä kuiluja erimielisten ihmisten välille, on tervetullutta, että on edes yksi asia, josta suurin osa voi olla samaa mieltä. Leijonien halutaan nähdä menestyvän, enkä usko, että se on pelkkää menestyshulluuttakaan, kuten jotkut väittävät. Itse Turun kaduilla sunnnuntaiyönä kulkeneena, huumaa seuranneena sekä siihen hieman myös osallistuneena uskon, että voitto ei ollut tärkein asia, vaan se oli liikkeellepaneva voima.

Tappioita ei juhlita, mutta torijuhlien väliin jääminen ei tarkoita sitä, etteikö suuri osa kansasa olisi elänyt Leijonajoukkueen matkaa erittäin intensiivisesti kahden ja puolen viikon ajan saati sitä, etteikö se sama kansanosa toimisi juuri samoin myös vuoden päästä.

Leijonat edustavat ihmisille varmasti eri asioita, mutta joukkueen ja MM-kisojen suosiossa yleensä puhuu tietysti perinne. Kisoista on menestyksen ja kasvaneen huomion sekä hypen kautta kasvanut jokavuotinen festivaali. Perinteeseen kuuluu oleellisena osana myös se, että pelejä katsotaan yhdessä.

”Katoks pelii tänään? Kenel on kisastudio?”

Ehkä se juontaa siihen, että olemme pieni kansa, jonka on ollut pakko puhaltaa vaikeina aikoina yhteen hiileen, että usein altavastaajana lähtevään joukkueen peliesitysten seuraamiseen kanavoidaan se kaikki positiiviinen kansallistunne ja -ylpeys, mitä suomalaisista löytyy. Joukkue totta kai tarinansa luo, mutta voiton hetkellä ME koimme sen heidän kanssaan. ME elimme heidän mukanaan ja heidän kauttaan. ME olemme maailmanmestareita.

Urheilu tarjoaa parhaimmillaan, varsinkin joukkuelajeissa, voimakasta samaistumisen tunnetta. Sen voimaa saatiin todeta ympäri Suomen pelin ratkettua ja erittäin näkyvästi Leijonien kansanjuhlassa, jonne saapui arvioiden mukaan noin 40 tuhatta ihmistä. Siihen päälle tv-vastaanottimien äärelle riitti varmasti myös katsojia. Olin yksi heistä.

Joten kuten sanottua, tälle festivaalikansalle on aika turha koettaa kertoa, ettei tästä yhteenkuuluvuuden tunteesta tulisi nauttia, kun kaukalossa eivät luistele kaikki parhaat. Ei niin. Siellä ovat, kuten minun mielestäni missä tahansa turnauksessa, ne parhaat mahdolliset pelaajat. Ainahan valinnoissa on jotain reunaehtoja. MM-kisoissa niitä on hiukan enemmän, mutta entä sitten?

Eipä tuntunut kahta ja puolta miljoonaa katsojaa kiinnostavan. Tälläkään kertaa.

Markku Silvennoinen

Kirjoittaja on Radio City Turun jääkiekkoselostaja, jolle MM-kisat ovat jokakeväinen joulu

 

Jaa tämä:



Aiheeseen liittyvät julkaisut