Leijonamuistoja osa 3 – Taitoa, tahtoa ja kaksi sekuntia aikaa

Leijonamuistoja osa 3 – Taitoa, tahtoa ja kaksi sekuntia aikaa

Leijonamuistoja-sarjan kolmannessa osassa matkakohteena on vuosi 1999, Norjan MM-kisat ja matkaseurana joukkue, jonka olisi pitänyt voittaa kultaa.

Kirjoittaja on jääkiekkoselostaja Markku Silvennoinen, jolle MM-kisat ovat jokakeväinen joulu.

No ei se ainakaan joukkueesta jäisi kiinni. Edellisen kevään yllätyshopean kirkastamiseen oli kaikki edellytykset viimeistään sillä hetkellä, kun Saku Koivu ja Teemu Selänne ilmoittivat päättävänsä kiekkokauden 1998-1999 Norjan MM-kisoissa.

Koivu pisti hieman show’ta pystyyn avauspelissä Ukrainaa vastaan. Lohkon toisessa pelissä Selänne vuorostaan muistutti omasta erinomaisuudestaan.

Tämä maali katkaisi Valko-Venäjää selässään kantaneen kamelin selän. Pelihän sinänsä oli aivan yhdentekevä läpihuutolämmittely, mutta maali on jäänyt mieleen sen takia, etten heti keksi maalia, joka voisi olla enää enempää Teemu Selänteen näköinen. Terävillä potkuilla pakista irti ja läpyskä kylmänviileällä viimeistelyllä pussiin juuri sen jälkeen, kun pakki on ehtinyt tajuamaan mikä ohi oikein vilahti ja hyväksyä olevansa niin pahasti jo myöhässä, ettei edes alibikoukkua ehdi heittämään.

”Kaksi sekuntia aikaa!”

Koska Venäjä sössi avauspelinsä Valko-Venäjää vastaan tasuriksi, niin alkulohkon päätöspelistä Leijonille riittäisi lohkovoittoon tasapeli. Pelin ensimmäisen puoliskon perusteella edessä olisi ollut muutto toiselle pelipaikkakunnalle, kun Aleksei Yashin paiskoi hatullisen verran kumia Suomen pörsään. Hannu Aravirta teki kuitenkin pari oleellista siirtoa matkalla kohti kolmatta erää.

Ensiksi hän vaihtoi maalivahdin. Miikka Kiprusoff sisään ja Ari Sulander ulos. Toinen vaihto oli paitsi meneillään olevan pelin mutta myös koko kisojen jatkon kannalta merkittävä. Ville Peltonen vaihdettiin pois Koivun ja Selänteen viereltä. Tilalle nostettiin HIFK:n hyökkääjä Marko Tuomainen. Nimi, joka sanoo tänä päivänä vielä vähemmän kuin silloin.

Lue myös: Katso kaikki jääkiekon MM-kisojen ottelut ilmaiseksi!

Itse muistan Tuomaisen jo ajalta, jolloin oli vielä kaukainen ajatus, että hän olisi joskus MM-kisoissa luomassa kuolemattomia leijonamuistoja. Ensinäkemäni hänestä on vuoden 1991 viimeisestä TPS-KalPa –finaalista, jonka lopulla puhkesi tappelunujakka ja jonka tuoksinassa Tuomainen joutui Jari “Lätty” Hirsimäen niskalenkkiin. Siellä nuori mies sätki ja rimpuili, mutta 20 senttiä lyhyempi ja 20 kiloa kevyempi vanha konna piti otteen ja läiski vapareita vatsaan kunnes Seppo Mäkelä tuli korvan juuren ilmoittamaan hieman epärakentavaan sävyyn, että otetta olisi syytä höllätä.

Tuomainen lähti yliopistosarjoihin ja päätyi Edmonton Oilersin riveissä vetämään pari NHL-peliäkin. Tie vei HIFK:n 1998 mestarijoukkueeseen enkä ollut tunnistaa enää Tuomaista. Takatukkaisesta hernekepistä oli kasvanut parrakas karpaasi, jonka kanssa ei olisi hauskaa törmätä edes keskellä päivää satojen todistajien ympäröimänä.

Vähänpä sillä hetkellä osattiin odottaa, että Aravirran tussatessa Tuomaisen nimen ykkösketjuun alkoi hänen matkansa näiden kisojen Timo Peltomaaksi. Ei se heti lähtenyt, mutta viimeisellä kympillä kone yskähti liikkeelle ja loppu on suomalaista jääkiekkohistoriaa.

Ei tuota ihanan heikkopäisenä totaalisessa adrenaliini- ja tunnemyrskysekamelskassa huutavaa Antero Mertarantaa tunne enää samaksi mieheksi. Toki hän silloinkin varmasti suolasi pelaajia pienistäkin virheistä ja piti vastustajan punaviivan ylitystä vaarallisena tapahtumana, mutta näissä kisoissa hän oli liekeissä. Ei mitään päälleliimattua, vaan tunne purkautui syvältä ja lujaa, kuten kotikatsomoissakin. Tuon heittäytymisen ansiosta hänen äänensä värittää suomalaisen kiekkokansan mielissä viihtyviä leijonamuistoja.

Raimo Helmisen maltti Jere Karalahden tasoittavassa maalissa on myös jotain upeaa. Jos Valko-Venäjää vastaan tehty maali oli niin teemuselännettä kuin voi olla, niin tuo maltti ja lopulta lähtevä syöttö ovat niin raimohelmistä kuin mahdollista. Siinä Raipe katselee kaaaaaikessa rauhassa, että “ei täs ny oikeen oo mitään minne ampuukkaan…pitäs varmaan viä viivas käyttää…jaa ny se pakki vähän liikku…jos mää täst…eiku Jerel oiski tossa lapa aika hyvin vapaana…mää laitanki sille…”

Hämäläinen hitaus on siis suhteellinen käsite. Noin 2,8 sekunnin aikana Raipe ehti laskea kaikki mahdolliset skenaariot, käydä hidastempoisen sisäisen monologin, katsella taululta muiden kisapaikkakuntien tilanteet ja syöttää tasoitusmaalin. Itse asiassa Raipehan hätäili tilanteessa, kun kerran kokonaiset kaksi sekuntia oli vielä aikaa.

Kovin monen aiheesta käydyn keskustelun perusteella on helppo todeta, että Karalahden maali on ollut monelle niitä tärkeimpiä leijonamuistoja.

IIHF ratsastaa jälleen

Nämä olivat onneksi viimeiset kisat, jolloin IIHF:n ilmeisen höyryisessä ja railakkaassa saunaillassa kehitelty playoff-systeemi oli jalkautettu kisoihin kaikkien osapuolten riesaksi. Alkulohkojen jälkeen jokaisesta neljästä alkulohkosta kaksi parasta jatkoi kahteen neljän joukkueen puolivälierälohkoon, jossa pelattiin yksinkertainen sarja. Kummankin lohkon kaksi parasta jatkaisivat semifinaaleihin niin, että toisen lohkon kohtaa toisen lohkon kakksoen ja toisin päin.

Tuon nyt olisi vielä voinutkin niellä, mutta sitten tulikin se todellinen älynväläys. Semifinaalit ja finaalit pelattaisiin ottelusarjoina, joissa laskettaisiin pisteitä. Niin ja otteluita tulisi olemaan joka tapauksessa vain kaksi. Jos voitot (tai pisteet) ovat tasan, niin silloin pelattaisiin jatkoaika. Minusta jotenkin tuntuu, etteivät IIHF:n puukädet oikein tajunneet ottelusarjan ideaa. Sen viehätys on juuri siinä, että VAIN voitoilla on merkitystä.

1997 IIHF:n järjestelmä oli muilta osin käsittämätön, mutta finaaleissa pelattiin aito ottelusarja paras kolmesta systeemillä ja tuloksena olivat ikimuistoiset finaalit Kanadan ja Ruotsin välillä. 1998 pelattiin ensimmäisen kerran epäsikiösarjaa ja finaaleissa Suomi ja Ruotsi näyttivät mitä siitä tulee, kun ottelusarjan ydintä sorkitaan. Joukkueet vetivät molemmat kuusikymppiset maaleitta ja Ruotsi voitti 1-0 jatkoajalla. “Niin se käy!”, sanoisi Kurt Vonnegut.

No, Suomi voitti ensimmäisen pelin Ruotsia vastaan 3-1 ja tienasi siten itselleen toiseen peliin mahdollisuuden marssia finaaliin tasurilla. Siltä se ehti jo hetken näyttääkin, kunnes Sulander muni päätykiekon katkaisun kanssa ja Ruotsi löi 2-1-lukemat tyhjiin. Jatkoaika kutsui ja IIHF:n viskaalit roudasivat kaukalon laidalle valmiiksi odottamaan liiton tukikohdassa suunnitellun valtavan fantsun sankarinviitan.

Ei se viitta nätti ollut, mutta eipä sen lopullinen kantajakaan kauneimmasta päästä ollut. Mutta maali oli, jos ymmärtää arvostaa kunnon tahtomaalia.

Heh, Mertarannan hehkutuksen myötä tämä on minulle kärkipään leijonamuistoja. Eikä itse maalista taitoa tai lennokkuutta puutu. Myös kiekottoman kaksinkamppailun voitto ja liikkeen ajoitus on oppikirjaosastoa. Mutta ennen kaikkea se huokuu luonteen lujuutta ja raudanlujaa tahtoa. Näitä irtopalojen lapiointeja kutsutaan rumiksi maaleiksi, mutta minä näen näissä valtavasti kauneutta. Tämäkin suoritus vaatii aivan järkyttävän monen asian onnistumista, että tilanteeseen edes pääsee kiinni. Puhumattakaan siitä miten jääkiekon taisteluelementti nousee esiin. Ei tämä turhaan ole yksi leijonahistorian ikimuistoisimmista maaleista.

Sitten oli edessä epäsikiömuotoinen finaalisarja, jonka ensimmäisen osan Suomi hävisi 3-1. Seuraavana päivänä oli edessä uusi mahdollisuus.

Totta kai Jan Hlavacin hieman onnekas voittomaali sapetti, mutta aika nopeasti tuli sellainen olo, että näinhän tämän olisi pitänyt mennä jo päivää aiemmin. Tsekki voitti ensimmäisen finaalin, mutta naurettava systeemi antoi Suomelle elämänlangan.

Hienoa joukkuetta siitä huolimatta sääliksi. Se pelasi upeaa kiekkoa ja pelillisesti olisi ollut Suomen historian toisen maailmanmestaruuden arvoinen joukkue. Mutta joskus se on vain niin pirun pienestä kiinni.

Markku Silvennoinen

Jaa tämä:



Aiheeseen liittyvät julkaisut